Name: Gerstein & Storgårds
Start: 2022-03-30T00:00:00.000Z
End: 2022-03-31T00:00:00.000Z
Location: Musiikkitalo

Admin

Helsinki Philharmonic Orchestra

Orchestra

Conductor

John Storgårds

Violinist

Violin

Instrumentalist

Kirill Gerstein

Piano

Pianist

Gerstein & Storgårds

Helsinki

Finland

Musiikkitalo

Concert Hall

Gerstein & Storgårds: 4 Stücke für Geige und Klavier, op. 7 Webern (+3 More)

Public

Four Pieces for violin and piano, Op. 7

Piano Concerto No. 1 in D Minor, op. 15

Five Pieces for Orchestra, Op. 10

Piano Concerto No. 2

Keerthi Raj

Approved

Two concertos for the price of one! Pianist Kirill Gerstein has compiled a symmetrical concert programme in which Webern’s short tonal aphorisms cleanse the musical taste buds in preparation for the flow of Brahms’s concertos. John Storgårds begins the concert by switching his baton for the violin for Webern’s Four Pieces for Violin and Piano, Opus 7.John Storgårds

Beginning his musical career as a violinist, John Storgårds served as the leader of many orchestras in Finland and abroad before qualifying as a conductor at the Sibelius Academy. He still continues his violinist career as a soloist and in chamber ensembles.

John Storgårds began his conducting career with the Helsinki University Symphony Orchestra from 1992 to 1996, the year in which he was appointed Artistic Director of the Lapland Chamber Orchestra – a post he still holds. From 2003 to 2008 he was Principal Guest Conductor of the Helsinki Philharmonic Orchestra and from 2008 to 2015 its 12th Chief Conductor. He has also held regular conducting posts in Oulu, Tapiola and Tampere.

Now Chief Guest Conductor of the BBC Philharmonic Orchestra (2012–) and Principal Guest Conductor of the National Arts Centre Ottawa (2015–). He makes regular guest conducting appearances with, among other, the Scottish Chamber Orchestra, the St. Louis and Chicago Symphony Orchestras.

Highlights of the 2021/2022 season include guest conducting appearances with the Helsinki, Turku and Lahti orchestras, the Copenhagen Philharmonic, Stuttgart Radio Symphony and Munich Philharmonic. John Storgårds makes his conducting debut with the Berlin Philharmonic Orchestra in June 2022.

John Storgårds has released many discs as both violinist and conductor, including the complete Sibelius and Nielsen Symphonies with the BBCPO, and Symphonies 2, 4, 5 & 6 by Per Nørgård with the Oslo Philharmonic. The disc featuring him as the soloist in the Violin Concerto by Pēteris Vasks won the Cannes Classical Disc of the Year Award in 2004.

His principal violin teacher was Chaim Taub.

Follow John Storgårds on Twitter: @johnstorgards

 

Kirill Gerstein

One of the world’s great pianists, Kirill Gerstein (born in Voronezh, Russia in 1979) has been the soloist with leading orchestras the world over since winning the Tel Aviv Piano Competition in 2001 and the highly prestigious Gilmore Artist Award in 2010. He is, further, somewhat unusual in that he is also an active jazz musician, having studied jazz at the Berklee School of Music in Boston (the youngest ever student to be accepted for its jazz option at the age of 14) in addition to classical at Tanglewood, with Dmitri Bashkirov in Madrid and Ferenc Rados in Budapest. After much soul-searching, he decided when he was 16 to make classical his career. The Brahms Piano Concertos occupy a very special place in his repertoire. The first, he says, is not just beautiful; it is also an “introspective recollection of the Schumann spirit”. Gerstein has previously performed with the HPO at the Helsinki Music Centre in 2016, 2018 and 2019.

 

Anton Webern: Four Pieces for Violin and Piano, Op. 7

A new era dawned in music when Anton Webern (1883–1945) began studying with Arnold Schönberg in 1904. Together with Alban Berg, they sought to break away from tonality in favour of a system, dodecaphony, based on the equality of all 12 notes in the scale. Webern was the most radical of the three. His aim was to crystallise his message in tiny aphorisms, saying more in two minutes than most composers in ten. The Four Pieces for Violin and Piano of 1910 are atonal (i.e. they have no clear tonal centre or ‘home key’) but not yet dodecaphonic, and together they last only four minutes (slow–quick–slow–quick) in performance. Each note is equipped with a sign indicating how it is to be played, but rather than restricting the musicians, this allows both them and the listener to concentrate on one note at a time.

 

Johannes Brahms: Piano Concerto No. 1

On 27 February 1854, Robert Schumann tried to drown himself in the Rhine; the very next day, Johannes Brahms (1833–1897) wrote the first bars of what would, five years later, be his first orchestral work, his Piano Concerto No. 1. Robert and his pianist wife Clara were his great friends and mentors, and Brahms basked in Clara’s admiration. He began composing a sonata for two pianos, maybe with a view to performing it with her. Over the next year or so, the idea of writing a symphony grew, but he made little progress and almost gave up until one night in 1855, he dreamt he was the soloist in a performance of his symphony and realised it was meant to be a concerto. It was nearly finished when Robert died in 1856; Brahms rejected the concerto and threw out the second and third movements. The first, expressing the emotions aroused by his friend’s attempted suicide, remained. For the second he composed an Adagio, a love letter to Clara, and for the finale a Rondo tribute to Beethoven and his third piano concerto. The D-minor concerto is unusually symphonic for a 19th-century concerto and the piano is never allowed to show off simply for the sake of it.

 

Anton Webern: Five Pieces for Orchestra, Op. 10

By about 1900, Romanticism had run its course. Its overblown sentimentality, artist heroes and grand effects had reached saturation point, and change was inevitable. In the hands of the Second Viennese School composers – Schönberg, Webern and Berg – the massive gave way to the microscopic. For Anton Webern, focusing on one tone colour at a time became more important than creating a great drama. The Five Pieces for Orchestra of 1911 are an extreme example of his infinitely-condensed info pack in which the rests are as vital as the notes. Every sound is unique, lighting up and snuffing out before the ear has even had time to really catch it. Each piece might be conceived of as an abstract of a full story that will never be told.

 

Johannes Brahms: Piano Concerto No. 2

By the time Johannes Brahms came to compose his Piano Concerto No. 2, decades had passed since the first and he no longer needed to prove himself as a composer. He now had a host of major, large-scale works under his belt, and the orchestra had replaced the piano as his main instrument.

The concerto took him three years to write (1878–1881), and if the first was a ‘symphonic concerto’, then the second was a ‘genuine symphony with a big piano part’. And it has four movements instead of the usual three. “I have composed a tiny little concerto with a pretty little Scherzo,” he wrote to his former love Clara Schumann, adding that it needed a Scherzo to counterbalance the bland first movement. He was, of course, joking, because never before had a bigger or more difficult concerto been composed.

The concerto is an architectural masterpiece, a work lasting three-quarters of an hour and built on a motif only a few bars long presented on a solo French horn right at the beginning. The passionate Scherzo is an offshoot of the same root, and the third movement begins with one of the most beautiful cello solos in all concerto history. Brahms later used the melody for his song Immer leiser wird mein Schlummer. The closing Rondo is light and airy.

English

Kaksi konserttoa yhden hinnalla! Pianisti Kirill Gerstein on laatinut symmetrisen konserttiohjelman, jossa Webernin lyhyet sävelaforismit puhdistavat musiikilliset makuhermot vastaanottamaan Brahmsin konserttojen vuolauden. John Storgårds vaihtaa aluksi tahtipuikon viuluun Anton Webernin opuksen 7 neljässä kappaleessa.

 

John Storgårds

John Storgårds aloitti muusikon uransa viulistina, ja hän toimi monien orkestereiden konserttimestarina Suomessa ja ulkomailla ennen siirtymistään Sibelius-Akatemian kapellimestariluokan kautta kapellimestariksi. Viulistin ura jatkuu edelleen solistitehtävien ja kamarimusiikin merkeissä.

Kapellimestarin uransa alussa Storgårds johti Ylioppilaskunnan Soittajia 1992-96. Tätä seurasi edelleen jatkuva kiinnitys Lapin kamariorkesterin taiteelliseksi johtajaksi vuonna 1996. Vuosina 2003-2008 hän oli Helsingin kaupunginorkesterin päävierailija ja 2008-2015 orkesterin 12. ylikapellimestari. Vakituisia kiinnityksiä Storgårdsilla on ollut myös Oulussa, Tapiolassa ja Tampereella.

Storgårds on BBC Philharmonic Orchestran (2012-) ja Ottawan National Arts Center Orchestran (2015-) päävierailija. Hän johtaa säännöllisesti myös monia muita merkittäviä orkestereita, joista mainittakoon Scottish Chamber Orchestra sekä Chicagon ja St. Louisin sinfoniaorkesterit.

Kuluvan kauden 2021-22 vierailuohjelmassa on ollut Helsingin, Turun ja Lahden orkestereiden lisäksi muun muassa Kööpenhaminan filharmonikot, Stuttgartin radio-orkesteri ja Münchenin filharmonikot. Kesäkuussa 2022 Storgårds debytoi myös Berliinin filharmonikkojen johtajana. 

Storgårds on levyttänyt sekä viulistina että kapellimestarina ahkerasti, muun muassa kaikki Sibeliuksen ja Nielsenin sinfoniat BBCPO:n kanssa, sekä Per Nørgårdin sinfoniat 2,4,5 ja 6 Oslon filharmonikkojen kanssa. Viululevyistä mainittakoon Vasksin viulukonsertto, joka sai Cannes Classical Vuoden levy -pääpalkinnon 2004.

Hänen tärkein viulunsoitonopettajansa oli Chaim Taub.

Seuraa John Storgårdsia Twitterissä: @johnstorgards

 

Kirill Gerstein

Venäjällä Voronežissa syntynyt Kirill Gerstein (s. 1979) on aikamme suuria pianotaiteilijoita. Gerstein nousi kansainväliseen tietoisuuteen vuonna 2001 voitettuaan Tel Avivin pianokilpailun, minkä jälkeen hän on soittanut käytännössä kaikkien tärkeimpien sinfoniaorkestereiden solistina. Vuonna 2010 hänelle myönnettiin vain joka neljäs vuosi jaettava, 300.000 dollarin arvoinen Gilmore Artist Award, jonka saajiin kuuluvat mm. Igor Levit, Piotr Anderszewski ja Ingrid Fliter.

Gerstein on melko harvinaislaatuisesti myös aktiivinen jazz-muusikko. Hänet valittiin jo 14-vuotiaana Bostonin Berklee School of Musicin jazz-linjalle kaikkien aikojen nuorimpana oppilaana. Klassista hän opiskeli yhtäaikaisesti maineikkailla Tanglewoodin kesäkursseilla Bostonin liepeillä.

”Tunsin, että minun oli tehtävä päätös loppuelämäkseni, ja seikkailu Bachin, Beethovenin, Schubertin ja Rahmaninovin kaltaisten ihmisten luomusten parissa oli lopulta houkuttelevampaa. Uskon, ettei kukaan kykene paneutumaan kumpaankin taidemuotoon yhtä korkealla tasolla, niin sanoakseni. Huomautan kuitenkin, että tein valintani 16-vuotiaana, ja se oli erittäin radikaali päätös”, Gerstein on sanonut. Klassiseksi pianistiksi Gerstein kouliintui Dmitri Baškirovin johdolla Madridissa ja Ferenc Radosin johdolla Budapestissa.

Jaani Länsiö

 

Anton Webern: Neljä kappaletta viululle ja pianolle op. 7

Kun Anton Webern (1883–1945) alkoi opiskella sävellystä Arnold Schönbergin johdolla vuonna 1904, mikään ei jäänyt ennalleen. Gustav Mahleria, Franz Schubertia ja Richard Wagneria ihaillut Webern löysi ensin yhteyden renessanssimusiikin moniäänisiin kudoksiin, ja sen jälkeen Schönbergin sävelkielen. Yhdessä he pyrkivät lopullisesti irti sävellajeista ja kohti 12-säveljärjestelmää, dodekafoniaa. Schönbergin toisen oppilaan Alban Bergin kanssa kolmikko muodosti 1900-luvun länsimaisen musiikin vaikutusvaltaisimman ryhmän, niin sanotun Uuden Wienin koulun.

Webern oli heistä radikaalein. Hän porautui säkeiden atomitasolle, muovasi musiikkinsa matemaattisen tarkoiksi rakennelmiksi, tiivisti ilmaisunsa äärimmäisen keskittyneiksi aforismeiksi. Kuten säveltäjä ja kriitikko Humphrey Searle kirjoitti: ”Webern sanoo enemmän kahdessa minuutissa kuin useimmat säveltäjät kymmenessä.” Webernin suppeasta tuotannosta vain kaksi teosta ylittää 10 minuutin rajan: tasan kymmenenminuuttinen Passacaglia op. 1 sekä kantaatti nro 2, joka sekin yltää vain 14 minuuttiin.

Neljä kappaletta viululle ja pianolle op. 7 (1910) ovat atonaalisia, mutteivät vielä dodekafonisia. Vähän yli neljäminuuttinen teos on kokonaismuodoltaan hidas-nopea-hidas-nopea. Niiden voimakkuusasteikko ulottuu pääasiassa hiljaisesta hyvin hiljaiseen, mutta sävyt kurottavat yli käsityskyvyn – jokainen nuottimerkki on varustettu oikeaa soittotapaa merkitsevällä aksentilla. Voisi luulla, että pikkutarkoilla ohjeillaan muusikon tontille tunkeutunut säveltäjä ei jättänyt mitään mielikuvituksen varaan. Asia on päinvastoin: mikroskooppisella tarkkuudellaan Webern kerää niin soittajien kuin koko kuulijakunnan jakamattoman huomion yhteen pisteeseen kerrallaan. Se, joka osaa panna keskittymiskykynsä yksityiskohtiin, palkitaan elämyksellä, jollaista ei yksikään toinen säveltäjä tarjoa.

 

Johannes Brahms: Pianokonsertto nro 1

Robert Schumann koetti hukuttautua Rein-jokeen helmikuun 27. päivänä. Vain päiviä tragedian jälkeen Johannes Brahms (1833–1897) sävelsi ensimmäiset tahdit teokseen, josta viisi vuotta myöhemmin tuli hänen ensimmäinen orkesterisävellyksensä, pianokonsertto d-mollissa. Ystävän epätoivoinen ratkaisu oli muuttanut Brahmsin elämän.

Vuosi aiemmin Robert ja Clara Schumann olivat nostaneet Brahmsin kansalliseen valokeilaan julistamalla hänet tulevaisuuden Beethoveniksi Saksan tärkeimmässä musiikkilehdessä. Brahms oli saanut Schumanneista uudet oppivanhemmat, ja hän imi voimia etenkin Claralta saamastaan ihailusta. Robertin kuihtuessa yrityksensä jälkeen sairaalassa Claran ja Johanneksen ystävyys syveni rakkaudeksi, ja Brahms alkoi säveltää sonaattia kahdelle pianolle – ehkä hän soittaisi sitä yhdessä Claran kanssa. Puoli vuotta myöhemmin ajatus sonaatista oli kasvanut sinfoniaksi – teokseksi, jota Robert Schumann oli häneltä odottanut.

Brahms ei ollut vielä koskaan säveltänyt orkesterille, ja sinfonia edistyi takkuisasti jos ollenkaan. Brahms oli jo luovuttamassa, kunnes eräänä helmikuisena yönä 1855 hän näki unessa soittavansa ”epäonnista sinfoniaansa” orkesterin solistina. Uudesta teoksesta olikin tulossa konsertto. Teos oli viimeistelyä vaille valmis, kun Robert Schumann kuoli heinäkuun 29. päivänä 1856 oltuaan mielisairaalassa yli kaksi vuotta. Brahms hylkäsi konserton jo valmiit toisen ja kolmannen osan, vain ensiosa Maestoso – poco più moderato sai jäädä. Se kuvasi edelleen ajanmukaista tunnetta: Robertin itsemurhayrityksen herättämää tunnekuohua. Toiseksi osaksi Brahms sävelsi Adagion, soivan rakkauskirjeen Claralle ja finaaliksi Rondon kunnianosoituksena Beethovenille ja hänen kolmannelle pianokonsertolleen.

D-molli-pianokonsertosta tuli monien vaiheiden jälkeen 1800-luvun konsertoksi lopulta poikkeuksellisen sinfoninen, ja sen orkesteri soi paksusti solistin rinnalla, eikä pianon virtuoosisuus sorru koskaan pinnalliseen taiturityyliin. Kantaesitys tammikuussa 1859 oli kuitenkin pettymys: yleisö ei jaksanut keskittyä loppuun saakka, vaan häiriköi Brahmsia hyssyttelemällä. Vasta 1900-luvulla konsertto sai ansaitsemansa tunnustuksen kiistattomana mestariteoksena.

 

Anton Webern: Viisi kappaletta orkesterille op. 10

Vuosisadan vaihteessa romantiikka oli sairastunut mammuttitautiin. Ylikorostuneet paisutukset, egokeskeinen taiteilijakuva, sankariseikkailuilla väritetyt sinfoniat ja tuhlailevat tehosteet olivat saavuttamassa saturaatiopisteen, jonka luonnollisena seurauksena syntyi vastaliike, Wienin toinen koulukunta. Siinä missä romantikot kirjoittivat musiikkinsa raamatullisiin mittoihin, uudistusmieliset hioivat teoksensa aforismeiksi. Massiivisuus vaihtui mikroskoopilla tarkastelemiseksi, sankarina paistatellut säveltäjä piiloutui nuottiensa taakse, laajojen dramaturgioiden musiikista tuli yksittäisiä ääniä ilman piilomerkityksiä.

Wienin toisen koulukunnan pyrkimykset kristallisoituivat Anton Webernin musiikissa. Hänelle sointiväri ja keskittyminen yhteen hetkeen kerrallaan oli tärkeämpää kuin laajojen kaarien kannattelu. Sävelet syttyivät ja sammuivat loogisen algoritmin määrittelemänä, ja tauoista tuli yhdenvertaisia elementtejä soivan musiikin kanssa.

Tuskin viittäkään minuuttia kestävä Viisi kappaletta orkesterille (1911) on jopa Webernin tuotannossa äärimmäinen esimerkki pieneen pakatusta informaatiosta. Kappaleet toki hätkähdyttävät lyhyellä kestollaan, mutta osien ajallinen niukkuus on vain seurausta hänen toteuttamastaan ideaalista. Jokainen soiva hetki on uniikki eleensä, joka ilmestyy ja häipyy ennen kuin korva on ehtinyt sitä kunnolla edes käsitellä. Tämä tuntuu kiusoittelevalta, koukuttavalta; Webern vihjailee, vaan ei lunasta lupauksiaan. Ikään kuin jokainen orkesterikappale esittelisi reseptin kokonaiselle teokselle, jota ei koskaan tulla kuulemaan.

 

Johannes Brahms: Pianokonsertto nro 2

Ensimmäisen ja toisen pianokonserton välillä Brahms oli kasvanut sekä ihmisenä että säveltäjänä. Parikymppisestä konserttilavojen komistuksesta oli tullut viisikymppinen, kuuluisien muotokuvien partasuu, joka tuijottaa katsojaa syvälle silmiin otsaryppyjensä ja huoltamattoman pehkonsa suojista. Brahms oli saanut itseluottamusta, luopunut lemmekkäistä aikeistaan Clara Schumannin suhteen ja lakannut todistelemasta taitojaan – sille ei ollut enää tarvetta.

Hän oli myös vihdoin löytänyt sen sisäisen sinfonikon, jonka voittoja Schumann oli ennakoinut vuonna 1853 kuuluisassa artikkelissaan. Nyt Brahmsilla oli vyöllään kaksi menestynyttä sinfoniaa, Ein Deutsches Requiem, Alttorapsodia, kaksi serenadia, Traaginen ja Akateeminen alkusoitto, viulukonsertto. Pianon sijasta Brahmsin ykkösinstrumentiksi oli vaihtunut orkesteri. Jos ensimmäistä pianokonserttoa pidettiin sinfonisena konserttona, mutta toista pianokonserttoa kutsuttiin jo aidoksi sinfoniaksi laajalla piano-osuudella. Onhan siinä neljä osaakin tyypillisen kolmen konsertto-osan sijasta.

Konserton valmistuminen kesti kolme vuotta (1878–1881), muttei niinkään tuskaisen työstämisen kuin yksityiskohtaisen hiomisen seurauksena. ”Olen kirjoittanut pikkuruisen konserton”, hän kirjoitti Clara Schumannille ”pienellä ja sievällä Scherzo-osalla.” Se oli valetta. Konsertto oli historian siihen asti suurin ja vaikein, ja sen scherzo mammuttimainen muskelinäytös niin orkesterilta kuin solistilta. ”Ensimmäinen osa on niin harmiton, että se tarvitsi vastakohdakseen scherzon”, Brahms perusteli. Tämäkin kuvaus lienee brahmsilaista huumoria.

Teoksen arkkitehtoninen yhdenmukaisuus osoittaa Brahmsin kyvyt muovailla muutaman tahdin aiheesta kolmevarttisia kokonaisuuksia, joista kauneusvirheitä saa kaivaa suurennuslasilla ja silti turhaan. Konserton perusaines kuullaan heti alkutahdeissa käyrätorven soololla, johon piano vastaa kuin kaikuna ennen omaa soolokadenssiaan. Samasta idusta kasvaa intohimoa puhkuva Scherzo d-mollissa. Kolmas osa Andante alkaa yhdellä konserttohistorian kauneimmista sellosooloista, jonka Brahms kirjoitti myöhemmin lauluksi Immer leiser wird mein Schlummer (Yhä herkemmäksi käy uneni). Finaalirondon viaton ja ilmava tunnelma huipentaa konserton kevennyksellä.

Jaani Länsiö

suomi

Två konserter till priset av en! Pianist Kirill Gersten har format ett symmetriskt konsertprogram i vilket Weberns renande tonaforismer förbereder oss för Brahms frodiga konserter. John Storgårds inleder kvällen med att sätta taktpinnen åt sidan för att spela violin i Weberns opus 7.

 

John Storgårds

John Storgårds inledde sin musikerbana som violinist. Han arbetade som konsertmästare för flera orkestrar såväl i Finland som utomlands före han började studera på Sibelius-Akademins dirigentklass och arbeta som dirigent. Som violinist uppträder han fortfarande som solist och kammarmusiker.

1992-1996 ledde Storgårds orkestern Ylioppilaskunnan Soittajat. 1996 inledde han sitt arbete som konstnärlig ledare för Lapplands kammarorkester. 2003-2008 var han Helsingfors stadsorkesters första gästdirigent och 2008-2015 orkesterns tolfte chefdirigent. Storgårds har varit fast anställd i även Uleåborg, Hagalund och Tammerfors.

Storgårds är BBC:s filharmonikers (2012-) och Ottawas National Arts Center Orchestras  (2015-) första gästdirigent. Han gästdirigerar regelbundet även bland annat Scottish Chamber Orchestra, Chicagos symfoniker och St. Louis symfoniker.

Under konsertsäsongen 2021-22 har Storgårds uppträtt med bland annat Helsingfors, Åbo och Lahtis stadsorkestrar samt Köpenhamns filharmoniker, Stuttgarts radios orkester och Münchens filharmoniker. I juni 2022 debuterar Storgårds med Berlins filharmoniker.

Storgårds har gjort flera skivinspelningar som såväl violinist och dirigent. Han har bland annat spelat in alla Sibelius och Nielsens symfonier tillsammans med BBCPO, och Per Nørgårds symfonier 2,4,5 och 6 tillsammans med Oslos filharmoniker. Av hans violinskivor kan nämnas CD:n med Vasks violinkonsert som tilldelades Cannes Classical Award år 2004.

Storgårds viktigaste violinlärare var Chaim Taub.

Följ John Storgårds på Twitter: @johnstorgards

 

Kirill Gerstein

Kirill Gerstein (f. 1979), född i Voronezj i Ryssland, är en vår tids största pianokonstnärer. Han slog igenom internationellt år 2011 då han vann första pris i Tel Avivs pianotävling. Efter det har han uppträtt som solist med praktiskt alla betydande symfoniorkestrar. År 2010 tilldelades han Gilmore Artist Award. Detta renommerade pris på 300.000 dollar delas ut endast vart fjärde år. Tidigare pristagare har varit bland annat Igor Levit, Piotr Anderszewski och Ingrid Fliter.

Gerstein är aktiv som även jazzmusiker. Han var endast 14 år då han började studera jazz på Berklee School of Music - han var den yngsta eleven i läroverkets historia. Samtidigt studerade han klassisk musik på Tanglewoods sommarkurser nära Boston.

”Jag kände att jag måste fatta ett slutligt beslut”, har Gerstein berättat, ”och fann i det långa loppet att det var mera lockande att gå på äventyr med verk av sådana som Bach, Beethoven, Schubert och Rachmaninov. Jag tror inte att någon kan syssla med både jazz och klassiskt med så att säga samma suveränitet. Men jag vill anmärka att jag fattade mitt beslut då jag var 16, och att det var ett mycket radikalt beslut.” Gerstein skolade sig till klassisk pianist i Madrid under ledning av Dmitrij Basjkirov och i Budapest under ledning av Ferenc Rados.

Brahms båda pianokonserter har redan länge hört till Gersteins bravurer. Han har framfört dem med bl.a. Chicagos och Bostons symfoniorkestrar och Tjeckiens filharmoniker. I ett samtal med New Yorks filharmoniker har han sagt om den första konserten: ”Den är inte endast vacker och ädel utan har också något av Schumanns anda över sig.” Gerstein och Helsingfors stadsorkester har haft redan flera fruktbara samarbeten i Musikhuset: åren 2016, 2018 och 2019.

 

Anton Webern: Fyra stycken för violin och piano op. 7

Då Anton Webern (1883–1945) år 1904 började studera komposition under ledning av Arnold Schönberg förändrades allt. Webern hade tidigare beundrat Gustav Mahler, Franz Schubert och Richard Wagner. Nu stötte han på först renässansmusikens polyfoni och sedan Schönbergs tonspråk. Lärare och elev eftersträvade att bli kvitt tonarterna med hjälp av 12-tonssystemet, dodekafonin. Tillsammans med Schönbergs andra elev, Alban Berg, utgjorde de den så kallade Nya Wienskolan. Tonsättargruppen blev den mest inflytelserika i 1900-talets västerländska musik.

Webern var gruppens mest radikala medlem. Han arbetade på atomernas nivå, formade sin musik till matematiskt exakta konstruktioner, koncentrerade det han hade att säga till ytterst komprimerade aforismer. För att citera tonsättare, kritiker Humphrey Searle: ”Webern säger på två minuter mera än de flesta tonsättare säger på tio.” Endast två verk i Weberns knappa produktion har en speltid som överskrider 10 minuter: Passacaglia op.1 är exakt tio minuter lång och Kantat nr 2 är fjorton minuter lång. 

Fyra stycken för violin och piano op. 7 (1910) är ett atonalt men ännu inte dodekafoniskt verk som är litet på fyra minuter långt. Helheten följer schemat långsamt-snabbt-långsamt-snabbt stycke.  Dynamiken rör sig huvudsakligen på skalan tyst-mycket tyst. Nyanser och spelangivelser är exakt utskrivna och överskrider ofta det som går att genast uppfatta. Man kunde tro att dylikt leder till att musikerna inte får något eget att bidra med. Men det är med hjälp av sin mikroskopiska exakthet som Webern garanterar att såväl musikerna som lyssnarna fokuserar på endast en punkt i taget. Den som kan koncentrera sig på att ta in detaljerna belönas med en upplevelse av ett slag som ingen annan tonsättare har ett erbjuda.

 

Johannes Brahms: Pianokonsert nr 1

Den 27 februari 1854 försökte Robert Schumann dränka sig i Rhenfloden. Endast ett par dagar efter tragedin skrev Johannes Brahms (1833–1897) de första takterna till något som fem år senare skulle bli hans första orkesterverk, pianokonserten i d-moll. Schumanns desperata akt hade förändrat Brahms liv.

Ett år tidigare hade Robert och Clara Schumann lyft Brahms fram i rampljuset. I Tysklands mest betydande musiktidning kallades han för framtidens Beethoven. Paret Schumann blev Brahms surrogatföräldrar, och han hämtade styrka ur framförallt Claras beundran. Medan Robert tynade bort på ett sjukhus fördjupades Claras och Johannes vänskap till kärlek. Brahms började arbeta på en sonat för två pianon - kanske han kunde spela den tillsammans med Clara? Ett halvår senare började Brahms planera att göra sonaten till en symfoni, alltså det verk som Robert Schumann förväntat sig av honom.

Brahms hade inte ännu skrivit för orkester och symfonin avancerade trögt. Brahms höll redan på att ge upp då han en natt i februari år 1855 drömde att han spelade sin ”olycksaliga symfoni” som orkestersolist. Det nya verket skulle bli en konsert. Verket var fem före färdigt då Robert Schumann den 29 juli, efter att ha tillbringat två år på ett sinnessjukhus, avled. Brahms övergav konsertens satser två och tre och sparade endast den första Maestoso – poco più moderato. Eftersom den skildrade stämningarna efter Roberts självmordsförsök var dess känslostormar fortfarande aktuella. Men den nya andra satsen (Adagio) blev ett klingande kärleksbrev till Clara och finalen ett Rondo som fungerade som en hyllning till Beethoven och dennes tredje pianokonsert.

För att vara en 1800-talskonsert är verket anmärkningsvärt symfoniskt. Orkestern klingar tjockt och är jämlik med solisten, och pianostämman är inte för ett ögonblick ytligt briljerande. Uruppförandet i januari år 1859 blev en besvikelse: publiken tappade koncentrationen och började störa framförandet. Det var först på 1900-talet som d-mollkonserten fick en oantastlig position som ett mästerverk.

 

Anton Webern: Fem orkesterstycken op. 10

Vid sekelskiftet led romantiken av elefantiasis. Överdrivet retoriska stegringar, egocentrerade konstnärsuppfattningar, symfonier om hjältars äventyr samt överdådiga effekter började nå sin mättnadspunkt. En naturlig motreaktion uppstod i form av Den andra Wienskolans musik. Där romantikerna skrev musik i episka dimensioner skrev de reformsinnade tonsättarna aforismer.  Massivitet ersattes av detaljer som undersöktes som under en lupp; tonsättaren upphörde att framställa sig som en hjälte och dolde sig bakom sina noter; istället för breda dramaturgier satsades på enskilda ljud som saknade bibetydelser. 

Den andra Wienskolans målsättningar framträder i en kristalliserad form i Anton Weberns musik. Han skapade inga breda bågar utan satte fokus på klangfärg och ögonblicket. Tonerna föds och slocknar enligt en logisk algoritm, och pauser blir lika betydande som den klingande musiken.

Fem orkesterstycken (1911) är ett verk som är drygt fem minuter långt. Även i Weberns produktion är detta ett extremt exempel på komprimerad information: alla fem stycken är förbluffande korta, men de är det endast därför att de uttrycker tonsättarens ideal. Varje klingande ögonblick har en egen, unik gest som dyker upp och försvinner före örat på allvar hunnit reagera. Det är något både retfullt och fängslade i hur Webern ger oss antydningar men inte infriar sina löften. Det är som om varje orkesterstycke gav ett recept för ett större stycke som vi aldrig får höra.

 

Johannes Brahms: Pianokonsert nr 2

Mellan sina två pianokonserter växte Brahms som både människa och tonsättare. Det unga estradlejonet hade omvandlats till den från fotografier välbekanta femtioårige mannen med skägg, djupa rynkor mellan ögonbrynen och en ovårdad kalufs. Brahms hade fått ett bättre självförtroende och övergett sina romantiska idéer om Clara Schumann. Han hade upphört att försöka bevisa något åt andra. Han behövde inte längre göra det.

Dessutom hade Brahms hittat den inre symfoniker som Schumann profeterat om i en berömd artikel år 1853. Brahms hade bakom sig två framgångsrika symfonier, Ein Deutsches Requiem, Altrapsodin, två serenader, två uvertyrer och violinkonserten. Brahms första instrument var inte längre pianot utan orkestern. Den första pianokonserten hade uppfattats som en symfonisk konsert. Den andra pianokonserten uppfattades som en symfoni med ett omfattande pianoparti. Verket innehåller också fyra satser istället för tre.

Verket var färdigt efter först tre år (1878-1881), men det berodde inte på något annat än Brahms ständiga filande på detaljer. ”Jag har skrivit en liten konsert”, meddelade han Clara Schumann, ”med ett litet och rart scherzo.” Detta var båg. Pianokonserten var historiens dittills största och svåraste, och dess scherzo är en mammut som kräver muskler av både orkester och solist. ”Den första satsen är så harmlös att den behöver ett scherzo som motvikt”, påstod Brahms. Även detta torde vara ett uttryck för brahmsk humor.

Verket är arkitektoniskt homogent och visar Brahms förmåga att skapa stora helheter som utgår  från ett endast ett par takter långt motiv. Den som söker efter skönhetsfel kommer att göra det förgäves. Grundmaterialet presenteras genast i början av ett valthorn. Pianot svarat likt ett eko, och inleder först därefter sin solokadens. Ur samma grodd växer fram ett lidelsefullt scherzo i d-moll. Den tredje satsen Andante öppnar med ett konserthistoriens vackraste solon för cello; senare använde Brahms melodin i sången Immer leiser wird mein Schlummer. Konserten kulminerar i ett finalrondo med en lätt och luftig atmosfär.

svenska

Gerstein & Storgårds by Webern, Brahms, から (2022/2022), 導体 John Storgårds, Musiikkitalo, Helsinki, Finland

パフォーマンスクレジット (キャスト＆クルー )

キャスト

計装

アンサンブル

プログラム、概要、概要

写真

参考文献

公演日程と会場

会場